Lapin kaipuu iski ja päätin lähteä jonnekin päin Lappia juoksentelemaan. Saariselällä en ollut aikaisemmin juossut kesällä, joten päätin kysyä siellä asuvalta Tomi Savolaiselta, olisiko hänellä aikaa minua lenkittää.
Kuinkas sattuikaan, Tomi oli suunnitellut juoksututtunsa Manu Humpin kanssa erämaajuoksua Urho Kekkosen kansallispuistoon ja minä voisin sujahtaa joukkoon. Manu ja Tomi tekivät perusteellisen tarkan suunnittelutyön eri reittivaihtoehdoista, joten minun tehtäväkseni jäi vain huolehtia itseni oikeaan aikaan oikeaan paikkaan oikeilla eväillä ja tarvikkeilla varustettuna. Luvassa olisi yhdistelmä polkujuoksua ja polutonta erämaata.
Niinpä tiistaina 14.7. klo 5.30 meitä oli neljä innokasta ja virkeää juoksijaa Kiilopään parkkipaikalla lähdössä autolla kohti Raja-Jooseppia, josta erämaajuoksumme starttaisi. Matkalta nappasimme kyytiin vielä reittisuunnittelun päämaestro Manun.
Minä tunsin ennestään Tomin, Tomi tunsi Manun, Manu tunsi Samulin ja Samuli tunsi Emman. Vaikka emme ennestään olleet tuttuja toisillemme – paitsi yhteisen whatssapp-ryhmän kautta – edessä häämöttävä yhteinen tavoite ja yhteinen intohimo polkujuoksua ja luonnossa liikkumista kohtaan tekivät meistä heti hyvän tiimin!
Mielessäni olin ajatellut, että reilun 80 kilometrin matkaan kuluisi 15–20 tuntia. Eväänä minulla oli Noshtin marmeladikarkkeja, 2 energiapatukkaa, 2 Vihis-piirakkaa, pähkinä-rusinasekoitusta, suklaata ja lakritsia. Tavoitteenani oli nauttia energiaa puolen tunnin välein siten, että saisin vähintään 50 grammaa hiilihydraatteja tunnissa. Vettä tulisin saamaan raikkaista tunturipuroista ja suolatasapainon ylläpitämiseksi minulla oli suolatabletteja mukanani.
Sääennuste lupasi lämmintä ja poutaista säätä, mutta olin silti pakannut reppuuni varalta pitkähihaisen paidan, ohuen tuulitakin, sadetakin, trikoot, tuulihousut ja buffin. Niitä kantaen sade pysyisi varmasti loitolla! Lisäksi mukanani olivat tietenkin ensiaputarvikkeet ja täydellä akulla varustettu kännykkä.
Raja-Joosepin parkkipaikalta pääsimme starttaamaan juoksuun aikataulussa aamuseitsemältä. Ensimmäiset 15 kilometriä etenimme erittäin hyvin juostavaa, kimmoisaa kangaspolkua ohi Alemman ja Ylemmän Kiertämäjärven. Juttu luisti, kuten koko matkan ajan, ja Manu ja Tomi pitivät meidät kartalla kertoillen, mitä ympärillä oli ja mitä edessä päin olisi tulossa.
Ylemmän Kiertämäjärven jälkeen polkujuoksu vaihtui suohon. Oli edessä ensimmäinen kahluu vesistön yli. Samalla täydensimme pullot. Ah, kuinka hyvältä raikas tunturipurojen vesi maistui!
Alkoi juoksuretkemme ensimmäinen nousuosuus kohti Peuranampumapäitä. Vaikka polkuja ei ollut, alusta oli edelleen aivan juostavaa. Männikkö muuttui pikkuhiljaa koivikoksi ja viimein puuttomaksi ylängöksi.
Ylänköreitti Peuranampumapäiltä Hirvaspäille ja Kuikkapäälle oli mielestäni yksi reissun upeimmista! Hienoja paikkoja tuli tosin lisää sitä mukaa, kun matka eteni. Hirvaspään ja Kuikkapään huipuilta maisemat olivat kaikkiin suuntiin henkeäsalpaavan kauniita tällaiselle oululaiselle tasamaantallaajalle.
Manu tiesi, että Malpurinojan varrelta löytyisi kymmenen metriä korkea putous, jota ei ole karttaan merkitty. Juoksuvauhtimme oli ollut erittäin maltillista, mutta pitkää loivaa laskua oli suorastaan pakko kirmailla vähän vauhdikkaammin kohti putousta.
Putous oli näyttävä ja olimme tyytyväisiä näkemäämme, vaikka siellä piipahtaminen toi vähän lisää matkaa ja nousumetrejä reittiimme. Tovin taukoiltuamme jatkoimme matkaa kohti Anteripäätä, jossa pääsimme taas ihailemaan maisemia katolta.
Anteripäältä jatkoimme Akanhärkäkurulle. Laskeutuessa ajauduimme hieman liikaa itään, ja päädyimme retkemme ainoaan tetsaamiseen sääriä raapivien vaivaiskoivujen syleilyssä. Enhän olisi yhtään katu-uskottava, jos olisin selvinnyt reissusta ilman yhtä yhtäkään naarmua!
Jos alkumatkan tunturiylängöt olivat lämmittäneet sydänalaa, sitä teki myös nousu alueen korkeimmalle huipulle Sokostille. Pusikossa tetsaaminen oli tuonut mieleeni mukavia muistoja seikkailukisoista, ja Sokostin kivirakka sopi samaan sarjaan. Tekniset ja vaativat maastonkohdat ovat minun makuuni.
Sokostin päällä pidimme kunnon tauon evästellen ja maisemia ihastellen. Tomi ja Manu miettivät samalla reittivaihtoehtoja kohti Kiilopäätä. Totesimme, että jäljellä oli enää loppuhuikonen, vaikka todellisuudessa kilometreistä oli edetty vasta hieman yli puolet.
Sokostin kivirakan jälkeen pääsimme erittäin juostavalle polulle, jolla intouduin melkoiseen alamäkirallatteluun kohti Luirojärveä. Siellä sijaitsee Hiltoniksikin kutsuttu autiovaraustupa sekä useita muita tupia ja sauna. Tunnetulta erämaajärven leiripaikalta löytyy myös paljon hienoja telttapaikkoja. Yöpymisellä juoksuretkestä tulisi helposti kahden päivän juoksuvaellus
Me kuitenkin ohitimme järven leiriytymättä. Jatkoimme polkujuoksua kohti Kaavitsaojaa ja Kotaköngästä. Ilta toi rantapoluille erittäin kauniin värimaailman.
Yhdellä tulipaikoista säikäytimme retkiporukan, kun he olivat aikeissa mennä iltapesulle. Mistäpä he olisivat arvanneet, että koko päivän miltei ylhäisen yksinäisyyden jälkeen juuri iltapesujen aikaan juoksijaviisikko yllättäisi!
Kaupassa työskentelevät tunnistanevat termin ”kitutunti”. Juuri yhtään asiakasta ei enää käy, odotetaan vain sulkemisaikaa ja kotiin pääsyä. Omalla kohdallani reissun ainoa kitutunti osui juuri Kotakönkään jälkeen – ainakaan minulla ei ole kunnollisia muistikuvia reitistä tai sen kohokohdista.
Muut kertoivat jälkikäteen, että pitkän hivuttavan ylämäen osuus tunnetaan sopivasti Hikiojan polkuna.
Sain uuden virtapiikin, kun aloimme nousta keskiyön auringon maagisessa valossa kohti Raututuntureita sekä Rautu- ja Niilanpäätä. Samanlaisessa täydellisessä oranssin-keltaisen-punaisessa luonnonvalaistuksessa olin päässyt viimeksi juoksemaan vuotta aikaisemmin Hetta–Pallaksella.
Kiilopään huiputtamisen päätimme jättää seuraavaan kertaan. Määränpäähämme Suomen Latu Kiilopäälle saavuimme varttitunnin puolenyön jälkeen, 87 kilometrin, 2 500 nousumetrin ja 17 tunnin jälkeen.
Oli aika kiittää ja kumartaa. Olen todella kiitollinen, että pääsin mukaan näin hienolle erämaajuoksulle näin hienossa seurassa.[:]